Viron kirjallisuudessa ilmastonmuutos alkoi uuden itsenäistymisen myötä, eikä se ole päättynyt vieläkään. 90-luvun alussa syntyi pieni tyhjiö. Sitä kuvaa onnistuneesti vaikkapa yhden kirjallisuusvuosikerran otsikko: Kirjallisuus ei ollut muodissa. Vanhat mestarit toki jatkoivat linjaansa ja julkaisivat tasaiseen tahtiin, mutta yhä enemmän alkoi kuulua nurinaa siitä, että tekstit olivat edelleen neuvostoarkisia, että muutosta ei tapahtunut, vaikka kaikki vapaudet olivat käsillä. Tosiasia lienee se, että viime vuosikymmenen alussa julkaistiin 80-luvun lopulla valmistuneita tekstejä, jotka eivät tietenkään täyttäneet uusitsenäistyneen lukijakunnan muutoksennälkää, länsimaistumisen himoa, uudistumisen vaateita. Sanottiin, että kirjailijat viljelivät neuvostonostalgiaa.

Olen tästä eri mieltä. Nostalgia odottaa vielä aikaansa, se tarvitsee edelleen lisää etäisyyttä. Mutta ihme olisi, ellei sitä koskaan tulisi. Kun lukijat (ehkä juuri nuoremmat lukijat ja ehkä juuri ulkomaalaiset lukijat) aikanaan kiinnostuvat Neuvosto-Viron aikaisen kirjallisuuden tyyleistä, aiheista ja painotuksista, materiaalia on odottamassa, on mistä ottaa. Ehkäpä silloin on syytä koota suomalaisillekin lukijoille uusi antologia.

90-luvun alkupuolen hiljaisen "säikähdyksen", epävarmuuden ja häilyvyyden perusteena – eikä suinkaan vähäisimpänä – oli myös kustannustoiminnan edellytysten romahtaminen. Ensin ei ollut paperia painamista varten, sitten ei ollut rahaa painaa. Voitiin julkaista vain sellaista kirjallisuutta, joka maksoi itse itsensä.

Tähän taloudelliseen tosiseikkaan ja länsimaistumisen nälkään iski käännöskirjallisuus. Jokainen virolaisia kirjakauppoja kiertelevä huomasi tämän käännöskirjallisuuden vyöryn; vironkielisiä alkuperäisteoksia sai etsimällä etsiä ulkomaisen kirjallisuuden seasta. Käännöskirjallisuuden voittokulku ei toki ole hellittänyt vielä tänä päivänäkään.

Mitä tekivät virolaiset kirjailijat? Länsimaistuiko heidän tyylinsä, muuttuivatko aiheet yleismaailmallisiksi? Vastasivatko he yltiökapitalismin haasteisiin? Yleisesti ottaen ei. Päinvastoin, virolaiskirjoittajat säilyttivät omaperäisyytensä, he osoittautuivat suorastaan yltiövirolaisiksi. Emil Toden ranskalaistyylinen Piiririik (suomennettuna Enkelten siemen) herätti kyllä suurta huomiota, mutta ei niinkään tyylinsä kuin arkaluontoisen aiheensa takia.

Muutos alkoi näkyä viime vuosikymmenen puolivälin jälkeen ilmestyneessä kirjallisuudessa. Aiheet olivat yleismaailmallisia mutta myös Viroon sidottuja, ja tapahtumapaikkana oli yleensä aina jokin Viron kolkka. Kirjallisuuden kieli muuttui. Puhekielisyys lisääntyi, ensimmäisinä merkkeinä siitä oli voimasanojen runsas viljely ja englanninkielisten fraasien yleistyminen. Slangi antoi myös kuulua itsestään. Vuosikymmenen alussa ensi askeleitaan ottanut virolainen scifi tuli näkyvästi esille. Tyylikeinona alaa valtasi groteskeja piirteitä omaava ironia, mutta sadunomainen ja myyttinen kerronta piti myös pintansa.

Virolaiseen kirjallisuuteen astui uusi sukupolvi. Nuoret kirjailijat debytoivat menestyksellisesti, saavuttivat jopa palkintoja ensi julkaisuillaan. Arkirealismin rinnalle nousi ns. maaginen realismi, suosituksi tulivat intertekstuaaliset leikittelyt. Yhteisen asian ajaminen vaihtui individualismiin ja oman taiteellisuuden todistamiseen. Aihealueena ihmisen ruumis sai selkävoiton henkisyydestä. Kuvaan ilmestyi raha, poliittinen ja henkinen valta kaikkine lieveilmiöineen, väkivalta kotona ja kaduilla, sittemmin huumeet ja nyt viimeksi prostituution raadollisin puoli saksalaiseen ilotaloon houkutellun nuoren tytön näkökulmasta katsottuna.

Jonkinlainen naisliike on Virossa meneillään, mutta sen vaikutukset näkyvät kirjallisuudessa vielä tällä hetkellä kovin vähäisinä. Sivustakatsojana esittäisin ylimalkaisen ja varsin karkean arvion, että virolaiset naiskirjailijat kirjoittavat edelleen runoja ja miehet proosaa.

Tuon samaisen 90-luvun puolivälissä päätään nostivat etnofuturistiset kokeilut. Siihen liittyen viron kielen eteläiset murteet marssivat esiin, ja võronkielinen kirjallisuus näyttää vakiinnuttaneen asemansa omassa pienessä olomuodossaan. Ilmeisesti ilmasto on ollut võrolaisille suotuisa, koskapa kuulin juuri äskettäin, että pohjoisvirolaiset pitävät heitä natseina!

***

Virolainen kirjallisuusilmasto sisältää siis tänä päivänä kaikki olennaiset tuulet ja sateet, ne samaiset jotka meidän päällemme lankesivat vähän aikaisemmin. Mutta missä on päivänpaiste?

Nyt julkaistu antologia Tallinnasta pois seuraa ilmastonmuutosta. Aiheista voisin luetella esimerkiksi nämä: raha, väkivalta, doping (tällä kertaa Mika Myllylän oletetusta näkökulmasta katsottuna), pedofilia, insesti, aktiivinen eutanasia, kauhu, huumeet ja seksi. Mutta rakkautta, hellyyttä, toisesta ihmisestä välittämistä ja vastuun kantamista löytyy vain tarkan etsimisen tuloksena.

Yltiövirolaisuus jatkuu siinä mielessä, että venäläiset ja muut vähemmistöt eivät kuulu virolaiseen arkielämään muussa ominaisuudessa kuin rikollisina (yhtä poikkeusta lukuun ottamatta: Kerttu Rakken novellissa venäläismies on rikas, hyväntuoksuinen vanha herrasmies. Ajatelkaa! Hyvältä tuoksuva venäläinen virolaisessa pelikasinossa!

***

Suomennosten kannalta katsottuna näyttää vähän siltä kuin ilmastonmuutosta ei olisi tapahtunutkaan. Kustannusliikkeet suosivat vanhoja tuttuja mestareita ja varmaa myyntiä. Kokeilevaa uutta kirjallisuutta on suomeksi julkaistu vain muutaman romaanin verran. Senkin takia on syytä nyt marssittaa esiin Viron nuori kirjailijapolvi kaikkine groteskeine otteineen.

Edellisen antologian julkaisemisesta on pitkä aika, 12 vuotta. Sellainen siis oli tilanne tämän vuoden maaliskuussa, kun aloimme koota uutta antologiaa, jonka nimeksi tuli Tallinnasta pois - groteskia virolaista proosaa. Antologian toimittajat ovat Raija Hämäläinen ja Hannu Oittinen.